Joulukuinen vaelluksemme kohdistui Enontekiöön Hettaan sekä Nammakkajärvelle. Hiihdimme rinkat selässä tien varresta moottorikelkkauraa pitkin Nammakkajärvelle, suunnitelmissa päästä katsomaan poroerotusta. Erotusta ei kuitenkaan syystä sun toisesta ollut tarjolla, joten paikallinen poroisäntä (jonka ystävällisessä hyväksynnässä ja vieraanvaraisuudessa pidimme leiriämme) raotti hieman saamelaista kulttuuria ja mm. joikhasi meille sekä saameksi että suomeksi. Olin vaikuttunut!
Saavuttuamme Nammakkajärvelle, oli jo melkein pimeää. Aurinko ei nouse kaamoksen aikana lainkaan horisontin yläpuolelle ja matkaamme siivitti hämyinen sininen maisema. Retkikuntamme hääri järven rannalla kuin muurahaiset, kantaen ja raahaten, juosten ja kontaten milloin minkäkin askareen parissa. Puolijoukkueteltat pystytettiin, kotaan tehtiin valkea ja tavarat purettiin (kukin omasta mielestään tärkeimmässä järjestyksessä), ilmassa leijui miltei suuren urheilujuhlan tuntua.
Meille opetettiin verkkojen laittaminen järveen avannosta, riekkoansojen teko (tosin riekot pysyivät poissa) sekä aimo annos kärsivällisyyttä. Kuunnellessa vanhan miehen tarinoita aika tuntui pysähtyvän ja aistit herkistyivät kuuntelemaan ja odottamaan tulevaa. Ehkä juuri se on Lapin taikaa, että uskomattomasta tulee tosi, ja todesta uskomaton. Kuka tietää.
Saimme syödäksemme (omien herkkuruokien kuten kaurapuuron ja makaroonin lisäksi) poromiehen tekemää porokeittoa, joka oli herkullista ja täyttävää (eikä kukaan tarvinnut huulirasvaa sitä syötyään). Viimeisenä iltana ennen lähtöä opettajamme määräsi meille tehtäväksi nuotion tuoreesta Nammakkajärven koivusta. Neljän hengen ryhmissä alkoi siis väkerrys koivujen parissa. Oksat katkottiin pieniin osiin, kaikki mahdollinen tuohi revittiin irti ja puu pilkottiin sekä sahattiin sopivan mittaisiin osiin. Katsottiin tuulen suunta ja puiden asettelu alkoi. Pohjalle asettelimme paksuimmat pyöreät puut ja niiden päälle tuohet sekä risut. Ymmärsin myös kirjaimellisesti mitä sanonta "puhaltaa yhteen hiileen" tarkoittaa. Viimeiseksi, puhkumisen ja puhaltamisen (jota ei toteuttanut susi vaan ne kolme pientä porsasta) jälkeen paistoimme verkoilla saamamme siiat tikussa nuotiollamme.
Retkemme vaihtui koitokseksi ennen kotiin paluuta, pakkanen laskeutui peräti -33,3 celsiukseen. Oliko kylmä? Oli. Oliko hyvät varusteet? Oli. Menikö side rikki? No menihän se. Yritimme paikata irronnutta eräsuksen (ironisesti sukseni numero oli 13) sidettä tulitikuilla ja liimalla (liima ei lähtenyt irti tuubista kovan pakkasen vuoksi). Viritys pysyi hetken, mutta tyydyin taittamaan lopulta matkaa vain yhdellä suksella.
HUOMIOITAVAA: riekkoansat ovat sallittuja paikallisille, eikä niitä saa viritellä kuka vain (ihan kuin mitään riekkoja edes tulisi!), kun matkustat Lappiin, muista Lapinlisä eli väh. 2e lisää normaaliin hintaan, vieraile matkallasi Rovaniemellä Arktikumissa, meidän on hyvä tietää (Euroopan) ainoasta alkupeiräiskansastamme saamelaisista muutakin kuin he ajavat poroja ja laulunsa ovat täynnä nunnuka loilaita. Varo Lapin taikuutta ja kaamoksen kauneutta. Itse lähden jo kuun lopussa takaisin.
Kiitos käsivarsi!
