Kaamos - polaariyö. Eli matka käsivarteen ja takaisin.

Joulukuinen vaelluksemme kohdistui Enontekiöön Hettaan sekä Nammakkajärvelle. Hiihdimme rinkat selässä tien varresta moottorikelkkauraa pitkin Nammakkajärvelle, suunnitelmissa päästä katsomaan poroerotusta. Erotusta ei kuitenkaan syystä sun toisesta ollut tarjolla, joten paikallinen poroisäntä (jonka ystävällisessä hyväksynnässä ja vieraanvaraisuudessa pidimme leiriämme) raotti hieman saamelaista kulttuuria ja mm. joikhasi meille sekä saameksi että suomeksi. Olin vaikuttunut!

Saavuttuamme Nammakkajärvelle, oli jo melkein pimeää. Aurinko ei nouse kaamoksen aikana lainkaan horisontin yläpuolelle ja matkaamme siivitti hämyinen sininen maisema. Retkikuntamme hääri järven rannalla kuin muurahaiset, kantaen ja raahaten, juosten ja kontaten milloin minkäkin askareen parissa. Puolijoukkueteltat pystytettiin, kotaan tehtiin valkea ja tavarat purettiin (kukin omasta mielestään tärkeimmässä järjestyksessä), ilmassa leijui miltei suuren urheilujuhlan tuntua.

Meille opetettiin verkkojen laittaminen järveen avannosta, riekkoansojen teko (tosin riekot pysyivät poissa) sekä aimo annos kärsivällisyyttä. Kuunnellessa vanhan miehen tarinoita aika tuntui pysähtyvän ja aistit herkistyivät kuuntelemaan ja odottamaan tulevaa. Ehkä juuri se on Lapin taikaa, että uskomattomasta tulee tosi, ja todesta uskomaton. Kuka tietää.

Saimme syödäksemme (omien herkkuruokien kuten kaurapuuron ja makaroonin lisäksi) poromiehen tekemää porokeittoa, joka oli herkullista ja täyttävää (eikä kukaan tarvinnut huulirasvaa sitä syötyään). Viimeisenä iltana ennen lähtöä opettajamme määräsi meille tehtäväksi nuotion tuoreesta Nammakkajärven koivusta. Neljän hengen ryhmissä alkoi siis väkerrys koivujen parissa. Oksat katkottiin pieniin osiin, kaikki mahdollinen tuohi revittiin irti ja puu pilkottiin sekä sahattiin sopivan mittaisiin osiin. Katsottiin tuulen suunta ja puiden asettelu alkoi. Pohjalle asettelimme paksuimmat pyöreät puut ja niiden päälle tuohet sekä risut. Ymmärsin myös kirjaimellisesti mitä sanonta "puhaltaa yhteen hiileen" tarkoittaa. Viimeiseksi, puhkumisen ja puhaltamisen (jota ei toteuttanut susi vaan ne kolme pientä porsasta) jälkeen paistoimme verkoilla saamamme siiat tikussa nuotiollamme.

Retkemme vaihtui koitokseksi ennen kotiin paluuta, pakkanen laskeutui peräti -33,3 celsiukseen. Oliko kylmä? Oli. Oliko hyvät varusteet? Oli. Menikö side rikki? No menihän se. Yritimme paikata irronnutta eräsuksen (ironisesti sukseni numero oli 13) sidettä tulitikuilla ja liimalla (liima ei lähtenyt irti tuubista kovan pakkasen vuoksi). Viritys pysyi hetken, mutta tyydyin taittamaan lopulta matkaa vain yhdellä suksella.

HUOMIOITAVAA: riekkoansat ovat sallittuja paikallisille, eikä niitä saa viritellä kuka vain (ihan kuin mitään riekkoja edes tulisi!), kun matkustat Lappiin, muista Lapinlisä eli väh. 2e lisää normaaliin hintaan, vieraile matkallasi Rovaniemellä Arktikumissa, meidän on hyvä tietää (Euroopan) ainoasta alkupeiräiskansastamme saamelaisista muutakin kuin he ajavat poroja ja laulunsa ovat täynnä nunnuka loilaita. Varo Lapin taikuutta ja kaamoksen kauneutta. Itse lähden jo kuun lopussa takaisin.

Kiitos käsivarsi!

ERÄruoka parempi mieli!

Uusi intohimoni, eräruoka. Menetin sydämeni, kokonaan. Aina hyvästä ruoasta pitäneenä ihmisenä menin avoimin mielin Turkka Aaltosen pitämälle eräruokakurssille (kaikki valmistamamme ruoat ovat siis suoraan hänen resepteistään "Eräherkut I"). Kurssi osoittautui parhaaksi, mitä olen eräopaskoulutukseni aikana käynyt. Ja tunsin, että sain tältä kurssilta enemmän kuin monelta muulta asialta koko elämäni aikana. Se on paljon se. Siispä...

...ruokalista alkaa:

rosvopaisti (eli hautapaistos)

kotasavustettua lihaa

halsterinieriää

jänistä padassa

täytettyä nieriää

piimäjuustoa nuotiolla

hirven vasan maksaa, sydäntä ja keuhkoja...

En listannut aivan kaikkea mitä teimme, sillä luonnollisesti en ollut itse osallistumassa kolme päivää kestäneen kurssin aikana jokaiseen ruokalajiin.

Rosvopaisti, eräs koulukaverini toi omat eväät ja teki hautapaistoksen lampaalle (lammas oli nimeltään Lambard, ja sen paras ystävä oli nimeltään Armas). Ensin kaivetaan hauta (haudan tulee olla 100 cm pitkä, 80 cm leveä ja 50 cm syvä) kivennäismaahan, joka ei saa olla lähellä pohjavesien pintaa (muista tarkastaa asia).
Hauta vuorataan litteillä kivillä ja sitä lämmitetään nuotiolla n. 5 tuntia ennen ruoanpaistoa. Hanki n. 12 kpl kahdennyrkin kokoisia kiviä (naapurin kukkapenkistä?!). Nämä ovat ylälämpökiviä, jotka lämmitetään erikseen. Kun hauta on lämmitetty, siitä poistetaan hiillos (huom! vaarallinen tilanne, vain raavaille miehille) ja päälle ladotaan 5 cm tuoretta heinää, jonka päälle laitetaan lihapaketit (esim, folioon käärittyinä tai paistopusseissa). Ne eivät saa koskettaa toisiaan. Lihapakettien päälle laitetaan 10 cm tuoretta heinää, ylälämpökivet sekä vielä ohut kerros heinää. Lopuksi hauta peitetään  30 cm maakerroksella. Mikäli olosuhteet ovat hyvät, paisti kypsyy 4-5 tunnissa. Ei pidä hötkyillä, jos sataa - suojaa hauta. Rosvopaisti on parasta ylikypsänä. Kiitos Lambard! Herkullista.

Kotasavustettua lihaa.
Ensin hankitaan kota, jossa voi savustaa. Leikataan savustettavaksi haluttavat lihat viipaleiksi ja suolataan/marinoidaan. Lihat ripustetaan (hygieniapassin ohjeita noudattaen) reipeille parin metrin korkeuteen tulisijasta. Eli melkein kodan kattoon. Tulisijassa poltetaan vain lehtipuita, eli EI kuusta tai mäntyä ja kerrallaan vain 3-4 halkoa. Porsaan valmistumiseen menee n. kolme tuntia. Herkullista.

Halsterinieriää,
oi suurta herkkua (kuten aikaisemmatkin...). Ensin tehdään halsteri. Nieriä avataan ja sen sisälle laitetaan freesattuja kasviksia. (Freesatut kasvikset : pilko lantusta, porkkanasta, sipulista ja omenasta tikkuja, jotka kuullotat voin kanssa pannulla (laita joukkoon myös valkosipulia). Anna ainesten hieman kärähtää. Valmis.) Nieriä asetetaan halsteriin aina selkäpuoli alaspäin, etteivät kasvikset pääse valumaan tulisijaan. Halsterin kepit voi sitoa kiinni esim, jekku-tai viiksilangalla (ennen tämä toteutettiin vitsaksella.) Sitten vahditaan, ettei nieriä pala/jää raa'aksi. Nautitaan suurella halulla.

Jänistä padassa.
Hanki valurautapata (Dutch Oven- tyyppinen), jonka kannen päälle voi latoa tulisia hiiliä (katso kuva). Pupun eri osat siis vain kiehumaan pataan (joukkoon runsaasti voita). Hiiliä vaihdetaan välillä ja pidetään huoli, että ylä-ja alapuolella riittää lämpöä. Tämän ruoan jälkeen on hyvä käydä mahan viereen nukkumaan. Mitä lihavamman jäniksen saat, sitä mureampaa liha on.

Piimäjuustoa ja leipä, joka on valmistettu padassa samalla tyylillä kuin jänis.


HUOMIOITAVAA: ruokien valmistaminen vaatii aikaa, joten muista varata tarpeeksi ruoanlaitto ruokaa ettei nälkä pääse yllättämään, nuotioruoat ei ole tarkoitettu vain "miehekkäille miehille, jotka syövät vain lihaa", löytyy monia reseptejä, joita voi soveltaa kasvisruokavalioonkin, jänistä tulee riiputtaa sen lihan mureuttamiseksi, sen voi myös pakastaa, joka ajaa saman asian, älä murskaa sydämiä - paloittele ne, ja lisää osaksi lihakeittoa!

Kantapään kautta opittua

 

Joopa joo, kudoin (neuloin) villasukat. Lauseena se näyttää kauhean lyhyeltä prosessilta. Varmasti jokainen, joka on minulle-kaikki-heti -ihminen (kuten minä) tietää, ettei se mene ihan niin. En aio antaa mitään sukkaohjeita, sillä en tunne olevani tarpeeksi kokenut saati tarpeeksi pätevä aiheeseen. Ensimmäiset sukkani sitten viitosluokan (ero tekemiseen oli lähinnä, että nyt puikot lentelivät ja havaittavissa oli runsaanlaatuista kiroilua). Kantapään tein kaikkiaan neljä kertaa, sillä möhlin kaikissa mahdollisissa tilanteissa (joka taas johtunee siitä etten kuunnellut ohjeita). Sinnikkyyttä, rauhoitu, luota itseesi. Niin varmaan.

Ensimmäiset yöpakkaset ovat yksi parhaita asioita mitä tiedän. Aamulla maa on kuurassa ja likainenkin näyttää puhtaalta. Kupillinen kuumaa teetä tai kahvia on myös parhautta. Lukea lehti rauhassa, polttaa kynttilöitä, katsella nuotiota, lukea kirjaa... Neuloessani sukkaa tajusin, että nyt on aika pysähtyä. Ei huomenna, eikä ensi viikolla vaan NYT. Yhden päivän voin olla ihan rauhassa ja huomenna voin taas juosta, siivota, hääräillä ja seikkailla. Ei ole laiskuutta istua hetki omien ajatustensa kanssa tekemättä mitään. Tuijottakoon tiskivuori, ei se sieltä mihinkään häviä.

Hirveä kiitos!

Sarjassamme punaiset hatut ja punaiset nenät:

 

Hirvijahti viikonloppu. Hirvittäviä tilanteita, pakenevia hirviä, katseita silmästä silmään märehtijän ja ihmisen välillä (sekä kaikki mahdolliset variaatiot Jahti Jakt- merkkisistä hatuista, liiveistä ja takeista). Pääsin näkemään koko viikonlopun aikana kolme elävää hirveä, muilla kokemuksia oli kuuleman mukaan enemmän...
Ajomiehenä toimiminen pitää veren kiertävänä, ja koiran GPS-pannan sekä puhelimen välinen yhteistyö mielen virkeänä. Koira päästetään metsään, josta se lähtee hirven jäljille. Koira aloittaa haukun kun hirvi pysähtyy, ja vaikenee kun hirvi jatkaa liikettään. GPS-panta ilmoittaa missä koira liikkuu. Simppeliä. Sitten ei saa ampua ohi. Passimies odottaa hirveä passipaikallaan (esim, tornissa tai vaikka pellon laidassa ja syö samalla eväitä ja heiluttelee kohmeisia varpaitaan). Passimies ei saa lähteä passipaikaltaan ilmoittamatta asiasta !

Oli hienoa päästä mukaan ajomieheksi ja passimieheksi (tai no, naiseksi). Oma hirvikortti on vielä ampumatta, mutta asiaan on tulossa muutos. Myös hirven nylkemisestä ja paloittelusta saimme selkeät ohjeet (katsoimme ja teimme itse). Kielestä tuli leikkelettä ja vasan sydämen savuliha maistui herkulliselta! Hyviä osia ei kannata heittää hukkaan.

 

HUOMIOITAVAA: hirviseuroille myönnetään joka vuosi jokin määrä hirvien kaatolupia, määrä riippuu alueen hirvitilanteesta, reppuun mukaan kuksa ja makkaraa, +60 ikäiset herrat ovat parasta juttuseuraa hirvipassissa -ja kokemuksia riittää! KIITOS!

JIGI-kalastuksen oppitunti

 

Ensimmäinen kokemukseni jigikalastukseen tuli pikkuveljeltäni, joka opetti minulle kuinka kyseistä kalastusmuotoa harjoitetaan (katsoimme ensin koko illan "Jarin ja Arin kalastusvideo" -nimistä DVD:tä).

 

Jigi on kuminen kalaa muistuttava lerpukka, joka on kiinnitetty koukkuun minkä päässä on tietyn kokoinen paino (esim. 7 grammaa). Jigejä on erikokoisia, erivärisiä ja erimuotoisia. Kalastusliikkeen jigiosasto muistuttaa lähinnä karkkikauppaa, jossa myydään kalanmuotoisia viinikumeja kaikissa väreissä. Osa jigeistä muistuttaa väriltään jotakin tiettyä kalalajia, osa väreistä taas on tarkoitettu vain ärsykkeeksi (esim. neonväriset jigit).

Olimme päivän järvellä kalastaen pelkästään jigeillä. Koskaan aikaisemmin en ollut saanut kalaa jigillä (vaikka olin katsonut "Jarin ja Arin kalastusvideo"- DVD:n kolme kertaa ja vielä "Jarin ja Arin kalankäsittely" DVD:n), mutta nyt asiaan tuli muutos. Aamulla aurinko paistoi hetken, joten vieheeksi tuli valita vaaleamman värinen jigi, kun taas iltapäivällä satoi vettä ja oli pilvistä, valitsin tummemman sävyisen.

 

"Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja". Ahvenia, kyrmyniskoja, hitaahkoja ja piikikkäitä, eli kerrassaan perisuomalaisia otuksia, niitä sain muutaman. Hauki (ns. limatuubi) narautti myös kiinni jigiin, sekä yksi alamittainen kuha (kuuluu ahvenkaloihin). Jigittäminen on siis myös monipuolista.

 

Eli, yksi pitkä heitto. Odotat että jigi uppoaa pohjaan. Kelaat pari kertaa, että kuva ponnahtaa pohjassa. Odotat, että kuva vajoaa pohjaan. Kelaat pari kertaa. Odotat, kelaat, odotat, kelaat... Jos tulee kalaa, tulee. Jos ei, niin ei.

 

HUOMIOITAVAA: jigikalastus on hyvinkin koukuttavaa; pian huomaat olevasi jigikarkkikaupassa kourassasi monen kymmenen euron lasku (sekä naamallasi typerä onnellinen virnistys),  jigitys on melkoista hifistelyä (nyt vaihdan vaaleanvihreän kuvan, sillä aurinko paistaa.. oho, meni pilveen vaihdankin tummanruskean), jos hauki nappaa, tarkasta välittömästi solmut ja siima! Se saattaa napsahtaa poikki, sillä hauki iskee kaikilla kolmella sadalla hampaallaan kuitusiimaasi ja viinikumijigiisi.

Kireitä siimoja !

Hiphei puolukat, tänne pomppikaa!

"Tule, neiti, noppimahan, punaposki, poimimahan…”, näin puolukka houkutteli Marjattaa Kalevalassa. Tyttörukka tietenkin haksahti ja naposteli puolukan *tsädäm* oli neitonen yllättäen siunatussa tilassa. Enää eivät moiset selitykset käy laatuun, mutta puolukat kyllä maistuvat!
Tein retken setäni luona metsän siimekseen, puolukat ovat nyt parhaimmillaan. Ne sisältävät runsaasti C- ja A-vitamiineja (lue:terveysruokaa) ovat happamia ja sisältävät kuituja (lue: maistuvat pahalle ilman kinuskikastiketta). Omaavat tulehduksia ehkäiseviä vaikutuksia, esimerkiksi munuaisissa ja virtsateissä.
Lyhennetysti : syö puolukkaa!

Suomen syksyyn kuuluu ainainen vesisade, joten metsä oli tietenkin märkä. Helsingissä aikaani viettäneenä (kolme päivää riitti) kaipasin epätoivoisesti puita, ötököitä ja tuulta. Edes tuulen mukana sikalasta lemahtava paskanhaju ei tuhonnut puolukkareissuani.

Puolukoiden putsaamiseen menikin sitten päälle pari tuntia, sillä olen suorastaan naurettavan tarkka roskien kanssa. En halua niitä ruokaani. Illalla saimme puolukkavispipuuroa. Elämä on oikeastaan aika mukavaa, kun sen oikein oivaltaa.

HUOMIOITAVAA: jos haluat vähemmän roskia, kerää marjat käsin, Pyhää Henkeä tai puolukkaa ei kannata/voi enää käyttää syypäänä perheenlisäykselle, puolukka säilyy hyvin happamuutensa ansiosta, siitä voit tehdä esim, survosta, hilloa tai vaikkapa hyytelöä. Mehu on pahaa (lue: lapsuuden trauma), tai siihen on lisättävä runsaasti sokeria.

MUOTKA, HIKE, LOVE.

 

En usko, että voin kylliksi kehua vaellustamme Muotkalle. Ruska oli suorastaan taianomainen! Olen todella vaikuttunut ja ällistynyt. Ensi vuoden vaelluskohde on siis myös selvillä. Tämä täytyy kokea uudestaan. Luonto antoi itsestään enemmän kuin olin osannut odottaa; saimme vesisadetta, auringonpaistetta, pakkasta, sumua ja kaikkea siltä väliltä.

Retken huipensi tunturilähteessä peseytyminen auringonpaistaessa keltaisten koivunlehtien läpi. Olo sen jälkeen oli suorastaan lähellä euforiaa. Suosittelen!
Jotkin yöt olivat tosin viluisia ja sateisia, mutta mielestäni paleleminen silloin tällöin kuuluu pelin henkeen. Suklaa ja jääkärin nuuska riittivät läpi reissun (ankaran säännöstelyn seurauksena), sillä suklaatahan täytyy olla suu täynnä jos sitä aikoo syödä, eikö?!

Kiipesimme katsomaan upeita kalliojärviä, ylitimme jokia, näimme poroja ja koimme ruskan koko sen loistossa. Upeaa! Ei muuta.

 

HUOMIOITAVAA: jos olet lähdössä vaellukselle;
ruoka-ja telttapari tulee valita huolella, sillä jos ette pidä samoista elintarvikkeista saattaa matkasta tulla konstikas, jos olet lähdössä vaellukselle Lappiin; VARO! Saatat jäädä pahasti erämaan lumoihin ja tunnet suurta kaipuuta takaisin, joten mieti tarkasti tahdotko ottaa sen riskin. Itse sain tartunnan, vain viikossa. P.s vakumoidut tuotteet toimivat moitteettomasti.

Laukussa leipää ja piimää vaan?

Vaellukselle valmistautuminen ruokien suhteen kävi hieman konstikkaammaksi, kun teenkin kaikki retkiruokani gluteenittomina. Eipä hätää! Kaurahiutaleet voi korvata tattari- ja hirssihiutaleilla, pastan voi korvata riisillä, kvinoalla, tai vaikkapa linsseillä (ja mukaan otetaan luonnollisesti paljon suklaata).
Kuivaaminen jatkuu, saimme tuttavalta laatikollisen omenoita. Nam! Kuivattuja omenoita on mukava laittaa vaikka aamupuuron sekaan tai syödä ihan sellaisenaan. Tattari- ja hirssihiutaleiden joukkoon lisäsin kuivattuja mustikoita ja omenoita.
Kvinoa ja linssit tulee huuhtoa hyvin ennen keittämistä, joten ennen niiden mukaan pakkaamista tulee tehdä valmisteluja (eli viitseliäisyyttä vaaditaan hieman enemmän, kuin jos mukaan ottaisi pastaa). Niiden keittoaikakin on pidempi kuin pastalla. Gluteenitonta lettutaikinaakin lähtee mukaan, siihen ei tarvitse lisätä edes kananmunaa (rivien välistä: maku on varmasti mielenkiintoinen), mutta kaikkea täytyy kokeilla (paitsi veljeään ja kansan tanssia?!). Meinaan vielä testata miten tehdään "jääkärin nuuskaa" eli sulaan suklaaseen lisätään pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä tai marjoja (kohta ne luultavasti tulevat jo korvista pihalle). Sitä odotellessa.

Kodinhengetär ja vakuumikone

Päätin leikkiä kodinhengetärtä, koska mielestäni keho ja sielu pysyvät virkeinä, jos ihminen oppii joka päivä jotain uutta. Viipotin siis jälleen sienimetsään ja keräsin antimet keittoa varten. Vastassani olivat kokemattomuus ja ennakkoluulot (eivät tällä kertaa omani, vaan henkilöiden, joille aioin keittoni syöttää). Mitäpäs tuosta. Laitoin radion päälle ja kuuntelin päivän polttavat uutiset samalla kun liehuin esiliinassa sienien, sipulien, kermojen ja muiden keittoon kuuluvien ainesten kimpussa. Pahaa-aavistamattomat koehenkilöt saivat maistaa mustatorvisienikeittoani, jonka olin kattanut valmiiksi lautasille. Radion olin jo sammuttanut, sillä Karita Mattilaa ei sovi mielestäni kuunnella ruokaillessa (saati muulloinkaan). Hyvin meni, kukaan ei kuollut. Keitto tosin laitettiin pakastimeen, eikä se luultavasti näe päivän valoa moneen kuukauteen. (Senkin vanhat pierut!)

Vakumointia, sitä en ollutkaan ennen kokeillut. Vakuumikone siis imaisee pussista ilmat ja näin  kurtistaa pussin sisällä olevat eväät mahdollisimman pieneen tilaan. En tietenkään lukenut koneen käyttöhjeita tai kuunnellut sitä käyttäneitä, siispä ähräsin ja kiroilin tovin ennen kuin onnistuin.  Kuivasin aikaisemmin hirvenjauhelihaa tulevaa ruskareissua varten, ja ajattelin testata vakumoituja elintarvikkeita siellä.Vakumoin kuivatut hirvenlihat ja sienet. Nyt jää nähtäväksi kuinka ne toimivat viikon mittaisella vaelluksella.

HUOMIOITAVAA: Kodinhengettäryys ei sovi kaikille, varo ettet jää esiliinan nyöreistäsi kiinni kammarin ja hellan väliin. Suuntaa uudet innovaatiosi niille, jotka edes vähän arvostavat niitä. Vakuumikone on sitten hieno keksintö! Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta (, mutta aina kannattaa yrittää).

Mustatorvisienen metsästys (ja kuinka sellaiset kuivataan)

Mustatorvisieni, (eli Craterellus cornucopioides) oli tämän päiväinen haasteeni. "3-9 cm korkea, jonka torvimainen mustanruskea lakki on ontto, ohutmaltoinen." sanoo Kodin Kuvalehden 1982 ilmestynyt Sieniopas (silmälasit nousevat samalla vielä vähän tiukemmin silmilleni). Sieni on mestari naamioitumaan (huom. kysy lisää naamioitumisesta metsään sissilinjan käyneiltä) tuoreeseen, valoisaan metsään ja näyttää melkolailla kuolleelta lehdeltä.

Aikomukseni oli kerätä mustatorvisieniä ja kuivata niitä tulevalle ruskavaelluksellemme. Sieniä kuitenkin löytyi niin mahdottoman paljon (ja paljon jäi vielä metsäänkin), että pari kaverianikin saa mukavan sienilähetyksen palatessani kotikonnuille.
Musti jäi kiltisti tien poskeen odottamaan, kun kirmailin sienimetsään kori käsipuolessa. Pyllistelin ja kykin metsässä onnelliset puolitoista tuntia, joka takasi korillisen mustatorvisieniä. Sää oli mainio ja tarkastin samalla myös suppilovahvero (eli Cantharellus tubaeformis)-tilanteen (silmälasien nosto), joka oli parempi mitä olin odottanut. Hienoa! Yllätimme Mustin kanssa koppelon tieltä kivien syönnistä ja pyyn läheisestä pusikosta. Metsä on terve, jos siellä on metsäkanalintuja. (Toivon lähempää tutustumista myöhemmin syksyllä.)

Kuivaaminen. Kun sain sienet turvallisesti metsästä, seurasi niiden kuivaaminen. Mustatorvisienessä ei ole matoja, mutta se tulee halkaista ennen ruoanlaittoa tai kuivatusta, sillä sen sisällä saattaa olla etana/havunneulasia/lehtiä/tai mitä sinne ikinä lentääkin. Sienet asetellaan halkaisun ja puhdistuksen jälkeen ritilälle ja tuupataan kuivuriin. Annetaan kuivua yön yli ja pakataan esim, paperipusseihin. Voilá!

HUOMIOITAVAA: Mustatorvisientä voi syödä myös tuoreena, kuten sen sisarta kantarelliakin, ilman vatsanväänteitä. Maku tosin on hieman kitkerä, kuka mihinkin on tottunut. Metsäkanalintuja ei saa ampua tielle, tieltä, tietä pitkin, tien yli, ohi. Kannattaa varata nenäliinoja/paperia taskuihin metsään mennessä, siitä on hyötyä hädän ollessa suurin.

-IsoPahaSussu

Olipa kerran... harjoitusvaellus

Päätinpä sitten lähteä kolmen päivän harjoitusvaellukselle Pukalaan. Ensimmäistä kertaa en ottanut evääksi mitään itsekuivattua, vaan ruokaparini (joka on myös hyvä ystäväni) kanssa päätimme ottaa valmispusseja. Mikäs siinä, siis ihan testaus mielessä. Retki oli opistomme järjestämä ja kovalla innolla odottamamme uudet elokuussa aloittaneet opiskelijat tulivat vaellukselle mukaan. Päivämatkat eivät olleet rasittavia tai pitkiä (n. 8km), mutta edellisenä yönä pidetty yösuunnistusnäyttö vei ainakin minulta osan puhdista. Vaellus taittui mukavasti ja tutustuin uusiin opiskelijoihin, ja olen erittäin tyytyväinen, että he ovat tulleet opiskelemaan kanssani samaan opistoon. Ikähaarukka joukossamme on 20 ikävuodesta 70 ikävuoteen, mikä mielestäni tuo uusia ulottuvuuksia niin retkeilyyn kuin muuhunkin yhteiseloon. Erilaiset elämänkokemukset, tarinat ja luonteet nitoutuvat mielenkiintoisella tavalla yhteen, kun joukko lähtee yhtäjalkaa luonnon armoille ja jokainen tarvitsee toistaan. Ei ole vain yhtä ja oikeaa tapaa tehdä asioita. Mutta älkää ottako reissuun pelkkiä pussiruokia tai liian vähän suklaata, kännykkä kannattaa jättää pois taskusta liikkuessa veden ääressä ja liian suuri rinkka lisää riskiä niskahartiaseudun kipuihin sekä huomaat tarvitsevasi vaikka mitä turhaa tavaraa, sillä "rinkkaan mahtuu vielä". Siis reippain mielin parin viikon päästä alkavalle ruskavaellukselle!